KATJA FRANGE

Keskeneräisyytesi on lahja

Keskeneräisyytesi on lahja

On maaliskuu 24, 2016, Posted by , In Uncategorized, By ,,,,,,,,, , With Kommentit pois päältä artikkelissa Keskeneräisyytesi on lahja

Henkinen kasvuni on pyörinyt paljon sen tiedostamattoman uskomukseni ympärillä, että tulen hylätyksi. Minun ydinpelkoni on ollut se, että jään yksin, minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen ja minut hylätään, suljetaan pois. Vasta oman avioeroni myötä tiedostin selkeästi, että tämä on se sisäänrakennettu, alkukantainen pelkoni, joka on ohjannut ajatuksiani ja tunteitani lähes koko elämäni ajan. Tämän oivaltaminen oli helpottavaa. Yhtäkkiä ymmärsin mikä oli saanut minut roikkumaan huonosti toimivissa ihmissuhteissa tai miksi olin elämäni varrella uhrautunut tekemään asioita, joita en oikeasti halunnut tehdä. Jokin minussa pelkäsi yksinjäämistä ja uhrauduin, jotta minut hyväksytään. Vähitellen hylätyksi tulemisen pelosta on tullut jotain, jolle pystyn jopa nauramaan. Se ei enää hallitse minua, vaan minä sitä. Tuosta pelosta on tullut kuin tuttu kaveri, joka roikkuu mukana ja jonka hyväksyn osana sielunelämääni.

Pari päivää sitten kuvasimme valmennusvideoita. Tarkoituksena oli, että minä kerron videossa tarinaani, avaan elämääni ja omia henkisiä kipukohtiani. Jo edellisenä päivänä oloni tuntui ahdistuneelta. Saavuttuani kuvauspaikalle, ahdistukseni vain kasvoi ja kun tuli vuoroni kertoa itsestäni, sanat jäivät kurkkuuni kiinni. Köhin tauotta ja koko pääni oli kuin sumussa. Ajatukseni jumittuivat, enkä tiennyt mitä sanoa. Olisin mieluusti sulkenut kameran, koska halusin vain pois. Ihmettelin, olin hämmentynyt ja sätin itseäni mielessäni – enkö tosiaan parempaan pystynyt, pikku juttuhan se oli! Täydellisyyteen pyrkivä osa minusta innostui meneillään olevasta hetkestä ja heitti vettä myllyyn, aivan kuin joku sisälläni olisi tehnyt kaikkensa, etten olisi avannut suutani. Vedin kuitenkin setin läpi, mutta kun kamera sulkeutui, en tiennyt yhtään mitä olin puhunut.

Hyppäsin autoon ja ajelin takaisin kotiinpäin. Olin allapäin ja tunsin valtavaa pettymystä itseäni kohtaan. En ymmärtänyt miksi olin kadottanut mielenrauhani ja oman voimani. Tämähän on työtäni, kyllähän minun pitäisi pystyä ja osata! Minulla on kaikki työkalut, miten hallita mieltä ja sen höpötystä! Henkisen kasvun kautta olen kuitenkin oppinut luottamaan siihen, että ikävillä ja inhottavillakin tunteilla on tärkeää asiaa. Aivan kuten positiiviset tunteet, nekin näyttävät tietä, ovat kuin suuntaviittoja henkiseen kasvuun, kohti oivalluksia. Pohdin hetken mitä tuo kokemus halusi opettaa ja miksi tuntui vaikealta kertoa omasta elämästä. Silloin oivalsin. Ydinpelkoni hylätyksi tulemisesta oli ottanut jälleen niskalenkin ja nyt se oli löytänyt tiensä työni ympärille. Omien kipukohtien ja pelkojen jakaminenhan tarkoittaisi haavoittuvaisuuteni huutamista kaikelle kansalle. Sen myöntämistä, että minä olen keskeneräinen, epätäydellinen – varma hylkääminen!  Jokin osa minusta uskoi siis edelleen, että tulisin hylätyksi, en voisi olla näkyvä sellaisena kuin olen. Huokaisin syvään, en ollutkaan tuon uskomukseni kanssa valmis, vaan jälleen kerran se oli saanut minusta otteen.

Meillä on erilaisia kipukohtia, haavoja ja pelkoja. Emme halua kohdata niitä, koska ne saavat meidät tuntemaan itsemme heikoksi ja haavoittuvaiseksi. Ne muistuttavat olemassa olollaan siitä, että emme olekaan valmiita, aina niin viisaita tai vahvoja. Ennen kaikkea pelkäämme niitä tunteita, joita joudumme kohtaamaan. On helpompaa kääntää selkä ja juosta karkuun, kuin kohdata se epätietoisuus ja tunne mitä sisäisen kipukohdan, haavan tai pelon kohtaaminen tuo mukanaan. Ja vaikka teemmekin henkistä työtä itsemme kanssa;  päästämme irti, vapaudumme ja puhdistumme – niin jälleen kerran elämä opettaa. Kuinka usein kuulenkaan asiakkaani huudahtavan; Taasko tämä sama juttu – minähän olen työstänyt tätä asiaa jo vuosikausia, enkö koskaan tule valmiiksi! Mutta entä jos emme koskaan tulekaan valmiiksi?  Syvennämme ymmärrystä, oivallamme, laajennamme tietoisuutta ja käymme läpi samoja asioita, mutta eri syvyyksillä, eri tietoisuuden tasoilla ja erilaissa yhteyksissä. Elämä on jatkuvaa muutosmatkaa ja oman keskeneräisyyden hyväksyminen tekee matkasta paljon helpompaa. Silloin on helpompaa hengittää ja olla vain minä, juuri sellainen kuin tässä hetkessä olen. Nauroin itsekseni siitä ilosta, että oivalsin jälleen syvemmin sen, kuinka suuri lahja keskeneräisyys onkaan. Oman keskeneräisyyden, haavojen ja pelkojen paljastaminen on suuri lahja itselle, mutta se on lahja myös toiselle ihmiselle. Mikä onkaan inspiroivampaa kuin henkisesti paljas, ilman turhia rooleja, keskeneräisyydessään haavoineen ja säröineen tukevasti seisova ihminen. Kun uskallat olla sellainen, myös toisen on helpompi hyväksyä oma keskeneräisyys.

Napsautin auton radion päälle. Radiossa soi Johanna Kurkelan Kuolevainen –kappale; Kun mua sattuu ja sydämessä veitset kääntyy, mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen…. . Niin juuri. Me olemme valtavan paljon enemmän kuin käsitämmekään. Olemme valoa, energiaa ja tietoisuutta, mutta olemme myös kuolevaisia. Täydellisiä epätäydellisyydessämme. Ihmisiä.

 

 

 

Comments are closed.